Hannen blogi

 

Turvepellavakantinen vauvakirja, jonka tein ihan mielelläni 

Jatkan edellisessä postauksessa esiin tullutta aihetta tilauksesta, jota ei haluaisi tehdä.

Tämän kymmenen vuoden käsityöyrittäjä-uran aikana en ole koskaan vielä joutunut kieltäytymään työstä muuta kuin ajan puutteen takia. Niitäkään kertoja ei ole montaa. Tilaukselle ei mielellään sano ei.

Miten kieltäytyä, jos asiakkaan toive tuntuu ihan mahdottomalta toteuttaa? Kyse voi olla niin suurista makueroista, ettei työtä mielellään enää sanoisi itsensä tekemäksi. Pieniä myönnytyksiä olen tehnyt montakin kertaa, täytyyhän toki asiakkaan toive huomioida. Siitähän tässä ei ole nyt kyse. Ihan kaikkeen en suostuisi. Tekemäni tuotteen tulee olla sellainen, että kehtaan nimilappuni siihen kiinnittää.

Ainakin omat asiakkaani ovat kuunnelleet minua, jos olen ollut materiaalista, mallista tai kuvasta jotain mieltä. Yleensä sanon oman mielipiteeni. Asiakas on muuttanut mieltään, kun olen esitellyt hänelle toisen vaihtoehdon. Tämä riippuu tietenkin asiakkaasta. Sen verran on oppinut asiakkaita tunnistamaan, että tietää kenelle voi ehdottaa muutosta ja kenelle ei.

Ylläolevan vauvakirjan tein täysin asiakkaan toiveen mukaan. Hän tiesi, mitä halusi: turvepellavahuopakantisen vauvakirjan, jossa on ruskeat sivut. Potkuhousut hän halusi vaaleasta raitakankaasta. Minä keksin siihen nuo pyykkipojat. Asiakkaalta voi tulla hyviä ideoita, joita ei itse tulisi ajatelleeksikaan. Eli käy se ideoiden vaihto näinkin päin.

 Muun muassa tällaisen merikartta-aiheisen kortin kuvan päivitin kotisivuilleni

Onko teillä sellaisia tehtäviä, joita olette aikoneet tehdä, mutta ei ole vaan saanut aikaiseksi? Työ on pyörinyt kuukausia mielessä, mutta kun vaan ei… Kun työn viimein tekee menee siihen viisitoista minuuttia! Kaikilla on varmaan näitä. Niiden pohtimiseen menee paljon enemmän energiaa kuin itse tekemiseen. Miksei sitten tee heti? Siinäpä se.

Olin pitkään aikonut päivittää kotisivuilleni uusia korttikuvia. Siis aikonut ja aikonut. Äsken juuri tein päivityksen.

Työhuoneeni ikkunasta näkyvät puut

Noissa kuvan isoissa kuusissa näen oravien usein liikehtivän. En tiedä, onko siellä pesä. Usein ne niissä ovat. Tiedän, että kun vähän aikaa katselen jossain heilahtaa oksa ja vilahtaa hännän pää. Kuuset ovat isoja, joten voihan olla että niissä on paljon käpyjä oravien syötäväksi.

Joskus ne uskaltautuvat maahan. Liikuvat nopeasti ympärilleen pälyillen ja pinkaisevat sitten äkkiä taas puuhun.

Mitenköhän ovat saaneet syödäkseen tänä lumisena talvena? Kaipa ovat löytäneet käpyjä lumen alta. Olen nähnyt lumen vaan pöllyävän, kun hyppivät oksalta toiselle. Tilannehan on helpottumassa: parhaillaan sulava lumi vaan lotisee kuusen oksista ja jalkojen alla.

Mette julkaisi Facebookissa tällaisen viisaan lauseen: ‘Elämä on liian lyhyt hukattavaksi. Rakasta heitä, jotka kohtelevat sinua hyvin. Unohda heidät, jotka eivät tee niin. Usko, että kaikella on tarkoitus. Jos saat toisen mahdollisuuden, tartu siihen molemmin käsin. Jos se muuttaa elämäsi, anna sen tapahtua! Kukaan ei ole sanonut, että elämä olisi helppoa!’ Mette ei varmaan pistä pahakseen, että julkaisin sen täällä.

Tartun tässä viisaudessa nyt itselleni ajankohtaiseen mahdollisuuteen, johon tarttua molemmin käsin. Vaikka muutos arveluttaisi ja pelottaisikin, pitäisi uskaltaa heittäytyä. Luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Että kaikki loksahtaa paikoilleen, vaikka tällä hetkellä on paljon ratkaisemattomia asioita. 

Rohkeutta kaikille teille, jotka nyt siellä pohdiskelette:’Uskaltaisinko?’. Uskalla.

 

 Arvatkaa, ottaako aivoon pitää tätä kattikirjaa pystyssä!

Sain jokin aika sitten tällaisen kirjatuen. Tiedän kyllä miksi: minä olen kirjojen tekijä ja kirjatuen koirahahmo on ilmiselvästi toimistopäällikkö, vaalea versio vain!

 

Mitä sanotte tästä kuvasta? Olisi aika komea Naamakirjassa!

En minä noita Pomon aivoituksia aina käsitä. Nyt se halusi jonnekin Naamakirjaan itsensä. Mikä se on? Minullakin on ollut nimi internetissä  eräänlaisessa kirjassa. Onkohan tämä joku eri? Kuvaa siellä ei minusta ole, mutta maininta kyllä. Ei mikään turha tyyppi siis!

Pomo sanoi alussa olevansa pihalla kuin koirankoppi tuon Naamakirjan kanssa. Yritti ymmärtää, miten siellä liikutaan. Välillä eksyi täysin. Piteli otsaansa ja huokaili. Miksi se sinne halusi, jos on niin vaikeeta? Minkähän kuvan se on sinne laittanu? Minä tietäisin kyllä, kenestä saisi edustavan kuvan. Arvaatteko? Minusta! Mutta ei se sitä sinne laita kuitenkaan.

Tuolla aikaisemmin mainitsemassani internetkirjassa minut mainitaan hienolla nimelläni. Haluatteko kuulla sen? No, se on Sandicos Dom Perignon. Eikö ole upeata!  Dom Perignon on hienoa shamppanjaa, ymmärrättekö! Miksei Pomo voi kutsua minua sillä nimellä? Kyllä muut kalpenesivat kateudesta, jos lähimetsässä minua huudettaisiin: ‘Sandicos Dom Perignon!’ Pomo ei osaa varmaan lausua eikä siksi käytä sitä. Niin sen täytyy olla.

Käykää nyt sitten katsomassa sitä sen naamaa sieltä kirjasta.  Se tulee siitä hyvälle mielelle ja saattaa antaa minulle vaikka puruluun!

Kuten jossain aikaisemmassa blogipostauksessa kerroin, olen minäkin mukana Facebookissa.

Idean sain tähän Outi Lammin blogikirjoituksesta. Hän kertoi olevansa Facebookissa ja perustaneensa fanisivuston yritykselleen. Fanisivuston?! Makustelin sanaa pitkään. Se tuntui oudolta. Eikö faneja ole lähinnä nuorten idoleilla, muusikoilla ym?

Asiaan tutustuttuani  huomasin, että löytyy sieltä monta muutakin yritystä, käsityöyritystäkin. Olen ‘tavannut’ siellä myös blogituttujani. Kovin aktiivisesti en ole sieltä vielä tuttuja etsinyt. Teen sen vielä. Tässä nyt on ollut kaikenlaista, joten en ole ehtinyt paneutua.

Kuten sana fani osoittaa, siellä käytetyt sanat ovat varsin kummia. Kuten nyt esimerkiksi SEINÄ, johon tekstejä kirjoitetaan. Kun kirjoitettu teksti halutaan julkaista painetaan nappulaa JAA. Siis JAA! Outoa.

Tykkään aina kaikesta uudesta. Siitä tämäkin. Monelle Naamakirja on jo vanha juttu. Minulle uusi.

Enhän selvinnyt tästäkään ilman, että täytyi pyytää apua. Välillä olin ihan sekaisin, en tiennyt missä olin ja mistä olin sinne tullut. Risulinnulle laitoin viestiä ja hän vähän neuvoi. Kiitos, Risulintu! 

Tulkaahan meidän faneiksi, Risulinnun, Outi Lammen, minun ja monen muun! Ja käsityöyrittäjät: perustakaa yrityksellenne fanisivu. Minä lupaan fanittaa!

 

Tällaisia punaposkisia omenoita ei lähikaupastani aina saa

Tunnetko joskus olevasi asiakkaana ikävää sorttia? Minulla on pari kertomusta noista tuntemuksista.

Kotini lähellä on pieni kauppa. Valikoimat eivät ole kummoiset. Käyn ostamassa  sieltä jotain pientä. Hedelmät ja vihannekset näyttävät siellä aika surullisilta. Niitä ei ilmeisestikään tarkista kukaan. Kauppias vaihtui pari vuotta sitten. Edelliselle kauppiaalle sanoinkin mädistä tomaateista, nahistuneista salaatinlehdistä ja homeisista kurkuista. Hänen mielestään ne kaiketi olivat kunnollisia, koska oli vähän ihmeissään. Aina, kun sen jälkeen menin pikkukauppaan minulla oli tunne että he katsoivat minua ‘Sieltä se valittaja taas tulee’. Tunsin itseni ikäväksi ihmiseksi. Kauppias on vaihtunut, mutta appelsiinit ym ovat yhä samassa kunnossa. Nyt en ole pukahtanut mitään aikaisempien tuntemuksieni vuoksi. Ostan hedelmäni muualta.

Vähän aikaa sitten tarvitsin asiakkaalleni tietynlaista paperia. Ajattelin, että käyn eräässä askarteluliikkeessä katsomassa ja tilaan niitä ko. yrityksen tukkumyynnin kautta. Liikkeessä ollut myyjä oli papereista autuaan tietämätön. Löysin paperihyllystä auringonpolttaman, laikukkaan paperin. Hänen mielestään sen sai laittaa hyllyyn takaisin. Tämä myyjä oli hyvin ylimielinen ja lauleskeli itsekseen, mikä saattaa kuulostaa näin kerrottuna rennolta meiningiltä. Minusta tämä lauleskelunkin tuntui ylimieliseltä.  

Otin ko. askarteluliikkeen tukkumyyntiin yhteyttä tilausasioissa. Mainitsin tuosta mitääntietämättömästä myyjästäkin. Tukussa otiin ystävällisiä ja hoidettiin asiani. Paperilähetyksen saavuttua oli yksien tilaamieni paperiarkkien koko melkein puolet siitä, mitä niiden piti olla. Tästä mainitessani he sanoivat, että käsintehtyjen arkkien koko voi vaihdella. Mutta kun nämä arkit olivat selvästi kahtia leikattuja! Saamaani laskua ei korjattu, mutta he lähettivät minulle vähän papereita hyvitykseksi.

Em tapauksissa minä tunsin olevani hankala tapaus. Vaikka eikö sen kuuluisi olla toisinpäin? Sininen Huone -niminen yritys on varmasti saanut siellä tietynlaisen leiman otsaansa.

Myymälästä, jossa oli se lauleskeleva, ylimielinen myyjä otetiin minuun myöhemmin yhteyttä. Pahoittelivat, etten ollut saanut haluamaani palvelua. Eli siinä mielessä asiakassuhde tuli hoidetuksi. 

Punaisia kukkia korteissani

Tekemisen riemua-blogissa Sari pohti sitä, miten vaikea on välillä erottaa vapaa-aikaa ja työtä toisistaan. Vaikkei koko aikaa mitään työhön liittyvää tekisikään, on silti sellainen tunne että on töissä. Tämä on toisaalta seurausta siitä, kun koti ja työhuone on saman katon alla. Toisaalta siihen vaikuttaa se, että luovassa työssä aivot ovat aika usein käymistilassa. Vaikka sitten retkottaisi television äärellä jalat rahilla!

Uusien käsityöyrittäjien tulee tämä vaara tunnistaa. Kun on tekemisistään innostunut ei huomaakaan tekevänsä työtä koko ajan. En ole mikään psykologi, mutta uskoisin ettei mielenterveydelle ole hyväksi jos päässä on tauotta prosessi meneillään.

Itse olen yrittänyt tätä ratkaista. Minulla on tietty aika, kun teen pursiseuran töitä. Periaatteessa en palaa veneasioihin kuin vasta seuraavana päivänä ‘pursiseuratunnillani’. Tämä ei tosin aina onnistu. Yritän lokeroida asioita: avata lokero, tehdä työ ja pistää lokero kiinni. Kuulostaa helpolta.

Sinisen Huoneen töille minulle on työaika, jolloin fyysisesti teen sitä. Mutta ajatukset ovat usein työssä vaikka koiraa ulkoiluttaessa. Niistä ei niin vaan pääsekään eroon. Se on sekä hyvä että huono asia. Tässä kohtaa minulla on paljon parannettavaa. Viikonloppuja en varsinkaan näin talviaikaan saa kokonaan pidettyä vapaana. Välillä aikataulusyistä on pakko tehdä lauantaina ja sunnuntainakin töitä. Vaikka ei olisi pakkokaan, usein teen jotain. Ainakin vähän. Ei ole hyvä juttu ollenkaan.

Tällaisia mietteitä tänä maaliskuun ensimmäisenä. Ajatelkaas, että on jo kevätkuukausi! Sellaiseksi minä miellän maaliskuun, se ei ole varsinaista talvea enää minun ajanlaskussani. Paikalliset linnut ovat ajankulun noteeranneet: sellainen sirkutus kuuluu välillä läheisistä puista. Mitenkähän ovat linnut ja muut metsän eläimet selvinneet, kun on ollut paljon lunta ja pakkasta?