Hannen blogi

 

Aikaisemmin julkaisemani postaus kertoi eräästä omien teidensä kulkijasta, kirjakäsilaukkujen tekijästä. Myös minä olen aina kulkenut omia teitäni muita matkimatta.

Esimerkiksi akvarelleilla maalaan ‘ihan väärin’ runsaasti väriä käyttäen. Niillä kuuluu maalata hennon läpikuultavia kuvia, sanoo joku. Vaan minäpä en maalaa. Tunnustetaan, että värinappeja kuluu tällä tyylillä. Teen kyllä myös pehmeäsävyisiä kuvia.

Myös tavastani sitoa kirjoja on joku harmaapartainen perinteinen kirjansitoja sanonut, ettei niitä noin tehdä. Minä teen! Olen jo vuosia tehnyt kirjoja tyylilläni ja myynytkin niitä sadoittain. Asiakas, joka haluaa toisentyylisiä luonnollisesti menee harmaaparran luo.

Miksi kaikkien pitäisikään kulkea samaa tietä, jota  sitä ennen  ovat jo tuhannet ja miljoonat kulkeneet? Miksei voisi etsiä omia polkuja tai peräti raivata niitä ennen kulkemattomille seuduille?

 

Ihanainen pieni pajulintu. Tykkään kovasti tästä vaatimattoman näköisesti pienestä linnusta, joka laulaa vienolla äänellä pienen laulun.

 

Alkukesän voikukkia.

 

Sadepisaroita kielon lehdillä.

Hyvä kuva ei sen sijaan ollut se, kun koirulaisen kanssa aamukävelyllä nähtiin lenkkipolullamme rikottuna runsaasti loisteputkia. Joidenkin äitien kullanmurut ovat olleet asialla! Onko mitään järkeä tuollaisessa? Minä keräsin pois vaarallisimmat sirut, mutta pieniä jäi vaikka kuinka paljon. Ei voida enää sitä reittiä kävellä, koska pelkään koira-ystäväni tassujen rikkoutuvan niihin.

 

Kun olen itse asiakkaana yhteydessä palveluntarjoajiin törmään hyvin erilaisiin suhtautumistapoihin. Heistä toinen huolehtii asian loppuun asti, toinen tuskin aloittaa. Helppo arvata, kumman palveluja käytän. Ikävä vain joillakin aloilla on heitä niin vähän, että joutuu tyytymään siihen mitä saa. Taitavat ao.yrityksessä tietää asianlaidan.

Jos yritykseni olisi Nokia eikä Sininen Huone olisi suhtautuminen toista - jos nyt vähän kärjistän, mitä ajan takaa. Kun on suuren yrityksen näkökulmasta pieni ja mitätön ei tarvitse palvellakaan.  Tätä olen kokenut joidenkin messujärjestäjien taholta. Aina minuun  ei suhtauduta vakavasti. Kun ensimmäisiä kertoja menin otattamaan kopioita näistä tekemistäni, naivistisista kuvista huomasin heidän pitävän asiaa ‘lastentarhatouhuna’. Sain ylimielistä palvelua ja huonoja kopioita. Tilanne on muuttunut paljon, vaikkei vieläkään tarpeeksi. Olen joutunut tyytymään siihen, koska kopioiden laatu on niin hyvää nykyisin.

Yksi esimerkki huonosto palvelusta tuli Itellalta. Postilla on lähetysten seurantapalvelu, joka on kelpo väline.  Seuraan sen avulla tilausten perillemenoa asiakkaille. Lähettämääni tilausta ei kerran näkynyt sivulla.Kyselin asiasta postista emaililla saamatta vastausta. Viimeinen merkintä lähetyksen luovuttamisesta asiakkaalle ilmestyi kyllä kyselyn jälkeen seurantapalvelun sivulle. Pikku asia, mutta antoi Itellan palvelusta huonon kuvan. He olisivat voineet vastata minulle, koska kyselyyn jätetään myös sähköpostiosoite. No, Itellalla on monopoliasema. Silloinhan ei tarvitse palvella!

Onneksi poikkeuksiakin on. Olen saanut myös erittäin hyvää palvelua mm. eräältä toiselta kopioyritykseltä. Harmi vain, että kopioiden laatu ei ollut yhtä hyvää tasoa. Tällaisten yritysten kanssa olisi ilo asioida.

Aikanaan suuressa yrityksessä työskennellessäni meille työntekijöille tähdennettiin, että asiakas maksaa palkkasi. Tämän olen yrittänyt pitää mielessä, kun kohtaan omia asiakkaitani.

Ei liity juurikaan aiheeseen, mutta ihmettelin taas tänään yhtä asiaa: Venäjän vankilassa viruva talousrikoksista syytetty Mihail Hodorkovski anoo vankilasta pois pääsyä ja on siksi uutisotsikoissa. Hän hymyilee aina sieltä kaltereiden takaa. Ei luulisi hymyilyttävän! Venäjän vankiloiden palvelun ansiota se tuskin on. Sainpas tähän tällaisen aasin sillan!

Jälkikirjoitus: Marmatin tässä postauksessa Itellan huonosta palvelusta. Olin eräässä toisessa asiassa sinne yhteydessä. Nyt sain erinomaista palvellua. Asiakaspalvelija hoiti homman tyylikkäästi loppuun asti. Palvelu - hyvä tai huono- on myös ihmisestä kiinni.

 

Vuoden 2009 kalenteriini tuleva kuva oheisena

Näissä merkeissä mentiin kuluneen viikon keskiviikko-päivä:

Aamuvarhaisella, kello viiden jälkeen lähdettiin Toimistopäällikön kanssa aamukävelylle. Pakollisten Hesarin ja aamukahvin jälkeen kiivettiin yläkerran työhuoneelle. Työpäivämme saattoi alkaa.

Aluksi tein joka-aamuiseen tapaan pursiseuran töitä, olenhan sen sihteeri tuntityössä. Tästä sain varmaa toimeentuloa tälle päivälle. Muu ansio onkin sitten epävarmempaa. Pursiseuran töiden jälkeen siirryin lukemaan Sinisen Huoneen sähköpostit. Tietokone kiinni.

Sen jälkeen alkoi kuvien maalaus ensi vuoden kalenteria varten. Millainen on lehmä? Olen tallettanut ideakansiooni kuvia mm. eläimistä. Sieltä yritin tutkailla, miltä lehmä näyttää. Useita kokeiluja. Aluksi lehmäni näyttivät omituisilta. Maalaan kalenteria varten myös muita kuvia. Toimistopäällikkö nukkuu jalkaani vasten. Sen mielestä on ihanaa olla kiinni toisissamme. Niin minustakin.

Välillä kävin lämmittämässä mikrossa ruoan. En koskaan tee työpäivinäni ruokaa itselleni. Viikonloppuisin teen suuret määrät ruokaa. Ylimääräisen pakastan, jonka sitten lämmitän viikolla.  Kuuntelen radiota maalatessani. Ärsyttää toimittajan jatkuva rutina huonosta säästä.

Iltapäivällä Toimistopäällikkö alkaa tarkkailla minua levottomana. Josko mentäisiin kävelylle? Jos koiran rukous tulisi kuulluksi taivaasta sataisi luita. Nyt ei satanut luita eikä mitään muutakaan. Käveltiin hyvä lenkki. Haistelua, haistelua, HAISTELUA! Loputtomiin. Alan jo hermostua. Reittiä kulkenut ilmeisesti joku ihana narttu ennen meitä.

Takaisin tultuamme keitän kahvit. Otan kahvimukin työhuoneelle ja avaan tietokoneen.  Toimistopäällikkö kipuaa portaat taas perässäni. Luen ja vastailen sähköposteihin. Tilasin Risulinnulta kranssin. Hän kertoo sen olevan nyt valmis. Palaan Risulintuun myöhemmin kesällä.  Ilahdun myös parista muusta sähköpostista: Lahjatuvalta on tullut myyntitilitys ja eräältä asiakkaalta tulee vauvakirjatilaus.  Kivaa! Teen toimistotöitä: kirjanpitoa, laskutusta. Vuoden 2009 kalenterin sivujen tekoa. Teen myös oman henkilökohtaisen kalenterini itse. Päivitän sen sivuja vähän kerrallaan.

Heinäkuu on tilausten suhteen ihan älyttömän hiljaista aikaa. Vain pari tilausta on työn alla. No, ehdinpähän valmistautua Kädentaito-messuille, jotka pidetään syyskuun alussa.

Tällaiselta näytti tämä keskiviikkoa. Aika tavallinen päivä.

 

‘Hän on sinun ystäväsi, toverisi, puolustajasi, koirasi. Sinä olet hänen elämänsä, rakkautensa, perheensä. Hän on sinulle uskollinen ja aito viimeiseen sydämenlyöntiinsä asti. Sinun tulee olla hänen kiintymyksensä arvoinen.’  Näin lukee aina Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen koiratalolta tulevassa kummikirjeessä. Pikkuyritykseni tililtä menee kuukausittain pieni summa koiratilille. Saan muutaman kerran vuodessa yhdistykseltä kummikirjeen koiratalon kuulumisista. Juuri tulleessa kirjeessä kerrotaan talossa olevan parhaillaan viisi koiraa ja kolme on tulossa lisää. Ihmiset ‘unohtava’ kesäisin koiransa baarin eteen eivätkä koskaan nouda niitä.

Huhtikuussa, kun olin aamuvarhaisella ulkoiluttamassa koiraani meidän seuraamme lyöttäytyi iso saksanpaimenkoirauros. Otin oman koiran syliini ja yritin hätistellä sitä pois. Pelkäsin yhteenottoa, koska oma koiruni on myös uros.  Se seurasi meitä koko ajan kotiin asti. Vein oman koirani sisälle ja palasin sen remmin kanssa takaisin ulos. Saksanpaimenkoira tuli heti luokseni. Katsoin sen pannasta, josko löytäisin yhteystietoja. Silloin en sitä vielä havainnut. Vein sen sisälle.

Itse ainakin haluaisin, että oma karannut koirani otettaisiin kiinni. Ilmoitettiin asiasta poliisille, jonne ei ollut tullut kyselyjä. Vietiin aamuruuhkassa koira Viikin eläintaloon. Laitoin siitä ilmoitukset myös Karkureihin. Koira oli kiltti, mutta levoton. Pienempään koiraan tottuneena se tuntui valtavalta! Seuraavana päivänä soitettiin löytöeläintaloon. Omistaja oli löytynyt, mutta koiraa ei oltu haettu. Jätin heille omat yhteystietoni välitettäväksi omistajalle. Mitään ei kuulunut. Karkureihin jättämäni ilmoitukseni takia illalla soitti nainen, joka toivekkaani kyseli, joska kyseessä olisi hänen Sulonsa. Valitettavasti jouduin sanomaan itkuiselle naiselle, ettei kyseessä ollut Sulo. Miten mielelläni olisin suonut hänelle ilouutisen!

Pari viikkoa myöhemmin löysin pihastamme pienen esineen, joka olikin koiran pannasta pudonnut. Siinä oli yhteystiedot. Koiran nimi oli Max. Soitin siinä olleeseen numeroon. Omistaja ei vaikuttanut mitenkään kovin kiitolliselta, että olin ottanut koiran kiinni! Rahan vuoksi en sitä kiinni ottanut vaan eläinrakkaudesta. Omistaja lupasi maksaa kuitenkin bensakulut. Arvaa, onko rahat tulleet! 

Viime viikolla kaupassa käydessäni oli sen edustalla koira odottamassa omistajaansa. Sen luona oli pari kiihtynyttä naista. Omistaja, jonka naiset ilmeisesti tunsivat tulikin paikalle. Kuulin toisen naisen pauhaavan omistajalle ‘Etkö näe, että sillä on niveltulehdus! Itku pääsee, kun katsoo tuota’ Omistaja vei ontuvaa koiraa sivummalle. Nainen huusi vielä perään ‘ Vie se koira lääkäriin!’. Itselläni oli asiasta huono olo vielä illallakin.

Ihmisten välinpitämättämyys eläimiä kohtaan on aivan käsittämätöntä. Siksi aina lukiessani kummikirjeessä olevan lauseen koiran rakkaudesta omistajaansa, kurkkuani ihan kuristaa.

Surullista. Mitä tällaisten ihmisten sydänten paikalla on? Kivikö?

Roskapostauksen vuoksi kommentointi estetty.